Kävellen pääsi nopeammin kuin autolla

Tolkuttoman kova sade ja melkein räntäkuuro yllätti iltapäivällä ja tuntui jo melko haasteelliselta lähteä kävelylenkille. H-hetkellä kuitenkin aurinko antoi parastaan ja maisema ui kullaneltaisen ruskan väreissä. Suunnistimme pitkästä aikaa yhdessä lenkille ja suoraan keskustan ruuhkaan ja autojen korviahuumaavaan meteliin. Äänijänteet joutuivat koetukselle, kun yritti huutaa ruuhkaäänien yli.

Ensimmäinen yhteiskuva urheiluhulluista bloggareista

Poikkesimme kioskille, mutta jätimme tällä kertaa suklaat väliin suosiolla ja jatkoimme väljemmille vesille korvia lepuuttamaan. Katsastimme uuden asuntoalueen ja ihastelimme vanhaan tyyliin tehtyjä puutaloja. Yritimme todella loistavina suunnistajina ja erityisesti oman paikkakunnan erityistuntijoina löytää oikeaa polkua mistä pääsisimme järven rantaan tien poskeen. Yhden harhaan kulun ja toisen empimisen jälkeen löysimme oikean polun pään.

Aivan taatusti tästä on mennyt polku. Miksi tässä nyt on peltoa? Jostakin täältä se meni. Vai olisiko oikea paikka sittenkin tuolla vähän matkan päässä? Yritetään sieltä. Eikös polku mennytkin kukkakaupan vierestä? Joo, öö, kai. Tästä se menee. Ei kun, ei tai ehkä. Katsotaan sittenkin vielä vähän eteenpäin. Tästä se menee, ihan varmasti menee. Reippaasti vaan polulle. Ja löysimme kuin löysimmekin oikean paikan ja oman asuinpaikan tuntemus kasvoi jälleen ripauksen. Eri asia sitten kuinka pitkälle muisti kantaa ja vieläkö ensi keväänä osaamme suunnistaa. Missään vaiheessa emme olleet todella pihalla. Emme varmasti, emme. Älkää nyt hulluja puhuko.

Kuljimme ihanan vanhan pappilan ohi.

Ruska oli parhaimmillaan, kun aurinko paistoi ja näytti kauniin lehtimaton ja vielä muutaman puuhun jääneen lehden.

Kun lähestyimme isoa tietä, huomasimme, että jotakin oli tekeillä. Paloautoja ja poliiseja alkoi parveilla ja autojono oli pitkä. Kun pääsimme lähemmäksi, huomasimme, että pari autoa oli törmännyt toisiinsa ja tukkinut tien. Jonossa seisovat autoilijat alkoivat huudella meille ja kysellä, että mitä siellä oikein tapahtuu. Kerroimme kolarista ja neuvoimme lentokentälle suunnistavia kääntymään ympäri ja ajamaan toista kautta. Kuulin myös oman nimeni ja ihmettelin kuka huutaa. Kuka minut voi tuntea? Ja varsinkin kun olin yrittänyt maastoutua syvälle pipon uumeniin. Ratsastuskaverihan siellä ruuhkassa seisoi töistä kotiin menossa ja roikkui ikkunassa. Vaihdoimme muutaman sanan. Sirpa hokasi vasta vähän ajan päästä, kuka huutelija oli. Toisaalta on ihan tervettäkin olla lopsauttamatta korvaansa kaikenmaailman epämääräisille huutelijoille.

Kävelimme vielä reippaasti loppumatkan ja huomasin jälleen, että olin laittanut liikaa vaatteita päälle. Mutta toisaala kaipa sitä vähän voi lenkillä hikoillakin.

Maailma parani jälleen huomattavasti ja ennen kaikkea pää sai huoltoa lenkkikaverin jutustelusta. Tämä lenkki oli kummallinen, kun olimme ihan kahdestaan ilman autoja kuikuilevaa taniaista.