Muistan jo varhaiskeskiajalta lauseen, joka hiipi väistämättä tänään mieleeni: "Ikuinen hymy huulilla on hiipivän tyhmyyden merkki."
Kahden päivän näennäiskuntoilun jälkeen, jolloin vain kävelin ja crossailin, vetäisin oikein kunnon jumpan. Olin täydessä iskussa, kun flunssasta ei ollut enää tietoakaan ja vähän väliä alkoi hymyilyttää ja naurattaa. Jumpan vetäjäkin alkoi jo vilkuilla, että mikähän sitä vaivaa. Ei mikään, ellei oteta huomioon sitä hiipivää tyhmyyttä.
Vuorossa oli paljon tasajalkahyppyjä suoraan steppilaudalle sekä vinoittain kummastakin suunnasta. Onnistuin tekemään jokaikisen täysin tasajalkaa. En pinnannut yhtään ja huomasin kauhukseni jopa nauttivani hypyistä. Samoin jalkakyykkyjen jälkeen oli vuorossa hyppyjä ja lopussa useampi hyppy peräperää. Maan vetovoima vetää ueinmiten puoleensa, mutta siitä huolimatta hyppely oli hauskaa ja tätä en olisi uskonut sanovani. Alan kehittyä, tiedä sitten kehitynkö urheilijana vai ihmisenä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti