Matkailuko avartaa?

Parin päivän työreissu Tallinnaan oli avartava kokemus. Ainakin vyötärön ympärys avartui armottoman mässäilyn ja istumisen seurauksena. Liikunta jäi nolliin ja sen kyllä huomaa. Jaa, mutta ei sentään ihan nolliin. Tulihan sitä liikuteltua haarukkaa ja kauppakeskuksessakin pyörähdettyä pari kertaa.

Onneksi kotosalla odotti ratsastustunti. Meitä oli vain kolme paikalla ja pystyimmekin tekemään pitkästä aikaa kiermurauraa. Vaikka ratsastajia oli vähän ja tilaa riitti, silti onnistuimme pari kertaa pyörimään samassa nurkassa. Mikä ihme sinne possujunaan aina vetää?

Kuvan hevonen ei liity mitenkään juttuun

Ratsastin toista kertaa upean tumman komistuksen kanssa. Ensimmäisellä kerralla huomasin, että hevosessa riittää voimaa kuin pienessä kylässä. Erityisesti laukka oli voimakasta. Tällä kertaa sain paremman tuntuman ja hevonen toimi kuin unelma. Laukka oli rauhallista ja pysyi hyvin hanskassa.

Kiermurauralla onnistuin pari kertaa tekemään kunnon pohkeenväistön. Hevonen kyllä olisi osannut, kun vain itse olisin osannut pyytää. Ulkokäsi, yllätys, yllätys, suoristui aina liikaa ja antoi kaulan kaartua sisään ja vauhdin kiihtyä. Ilmiselvää harjoituksen puutetta ratsastajalla.

Perisyntini nousi silloin tällöin esiin. Vaikka opettaja ei aina edes katsonut minua päinkään, kykeni huutelemaan parin minuutin välein: Selkä suoraksi, nojaa taaksepäin. Mutta ihan varmasti, uskokaa pois, kykenin muutaman kerran istumaan kunnolla oikeassa asennossa. No, myönnetään, että pienen hetken, mutta kumminkin. Kuka tässä nyht minuutteja laskemaan? Turhaa nipotusta sellainen.

Ratsastuksen jälkeen oli levollinen olo. Yksi uusi suosikki on löytynyt; täysipäinen hevonen, joka ei sinkoile seinille.

Sillä välin kun minä hikoilin hevosen selässä, Sirpa hankki motivaatiota jumppaan maistelemalla itse tekemiään herkkuja. Silloin tällöin täytyy hankkia syy, miksi urheilun pariin raahautua. Jalka nousee kevyemmin, kun motivaatio on kohdillaan.